torstaina, elokuuta 30

Koolla on väliä

Kuten lukijat varmasti jo tietävätkin, olen ns. heittopussirenki joka ajelee milloin mitäkin autoa tarpeen mukaan. Useimmiten alla on tavallinen pikkuauto, mutta aina välillä tulee oltua liikenteessä myös invataksilla. Koska ainakin minua kiinnosti ajourani alkuvaiheessa kovasti minkälaista se "ison auton" ajaminen on ja miten se eroaa henkilöautolla työskentelystä, niin kerronpa seuraavassa joitakin omia kokemuksiani asiasta.

------------------------------------------------

Olen kuullut muutaman lajitoverin toteavan, etteivät lähtisi isolla autolla töihin mistään hinnasta. Makuasioista ei sovi kiistellä, mutta ainakin minun mielestäni tila/inva-autolla ajaminen on keskimäärin mielekkäämpää kuin henkilöautolla. Siihen on oikeastaan kaksi syytä: ensinnäkin, kaapilla tienaa (ainakin ruuhka-ajan ulkopuolella) hieman paremmin kuin pikkuautolla - joskus pääsee jonon ohi kun tilauksessa on vaatimuksena tila-auto tai invavarustus ja loppuaika ajetaan samoja kyytejä neppareiden kanssa. Toinen syy on, että ison auton kyytiin sattuu harvemmin niitä todella haastavia asiakkaita; heillä kun on yleensä tapana liikkua yksin ja todennäköisyydet ovat sen puolella, että kaappiin kiipeää harvemmin yksinäisiä asiakkaita.

Toki pyörätuoliasiakas teettää enemmän töitä sitomisineen ja muine avustamisineen, mutta eipä kukaan ole ikinä alkanut tahallaan vaikeaksi kuten muutamat kävelevät tekevät. Sehän ei ole asiakkaan syytä, jos esimerkiksi kommunikointi on rajoittunutta eikä kuljettaja heti ymmärrä mitä asiakas tarkoittaa, mutta useimmat heistä käyttävät kuitenkin taksia niin paljon, että kuljettajat oppivat nopeasti tuntemaan asiakkaat ja ymmärtämään mitä he haluavat. Ja useimmilla inva-asiakkaillahan pää pelaa aivan täysillä, mutta liikkumiskyky on vain mennyt syystä tai toisesta; heidän palvelemisensahan ei taas eroa "tavallisista" asiakkaista muuten kuin jo mainittujen kuormaamisen ja sitomisen osalta.

Minulle oli aluksi vähän kiusallista, kun vaikeasti toimintarajoitteinen asiakas pyysi kaivamaan maksuvälineet hänen taskustaan. Yksilön fyysinen koskemattomuus on kuitenkin sellainen asia, että ainakin minua häiritsee tonkia ventovieraan taskuja vaikka tämä sitä itse pyytää. Näissä tilanteissa tulee kuitenkin hyvin esille yleisön luottamus suomalaiseen taksiin, kun esimerkiksi sokea ja pyörätuoliin sidottu asiakas ojentaa ensi kertaa tapaamalleen kuskille lompakon täynnä rahaa ja kehottaa ottamaan sieltä kyytimaksun tai vaikka hakemaan kioskilta limupullon.

Muita haastavia tilanteita vanhus- ja vammaiskuljetuksissa tulee vastaan esimerkiksi haettaessa erityisen huonokuntoisia asiakkaita laitoksista. Hoitaja kertoo mihin asiakas on menossa ja toivottelee hyvät matkat, mutta joskus asiakas vain istuu tuolissa koko matkan ilmeenkään värähtämättä. Siinä on sitten kuljettajalla kohtuullisen kiusallinen tilanne kun rullaillaan hoitokodin käytäviä pitkin ulko-ovelle; et tiedä onko asiakas yhtään tässä maailmassa vai kerrotko päivän säästä kuuroille korville. Olen kuitenkin ottanut tavaksi puhella niitä näitä täysin reagoimattomillekin asiakkaille etenkin kuormauksen ja sitomisen aikana; vaikka asiakas olisi täysin vegetatiivisessa tilassa on hän silti kuitenkin ihminen, ja ainakin minua vaivaisi kohdella häntä vain paikasta toiseen kuljetettavana esineenä joka kuormataan, sidotaan ja puretaan kyydistä kuten mikä tahansa kappaletavara.

Isolla autolla ajaminen on siis periaatteessa samanlaista asiakaspalvelua kuin pienelläkin, mutta käytännön työ on paljon vaihtelevampaa kun asiakkaat eivät pääse kyytiin ja pois omin avuin - joka pysäkillä pääsee siis itse oikomaan jäseniään. Oman mielenkiintoisen lisänsä touhuun antaa erilaisten pyörätuolien kiinnittäminen; tavalliset tuolit yleensä saa kohtuu helposti hyvin kiinni mutta erikoisempien sähköpyörätuolien kanssa joutuu joskus pohtimaan ja säätämään vähän enemmän. Aika outo juttu muuten, että valmistajilla ei ilmeisesti ole mitään standardeja kiinnityspisteiden suhteen, kaikista sähkäreistä kun ei virallisia paikkoja löydy ollenkaan! Samoin kuin jokainen asiakas, myös lähes jokainen tuoli on oma yksilönsä.

3 kommenttia:

muoriska kirjoitti...

Tuosta puhumisesta vaikka vastausta ei tulekaan, niin se on hyvä asia. Kuuloaistikin on aisti, ja vaikka ei enää kaikkia sanoja ymmärtäisi, voi puheella ja puheen sävyllä rauhoittaa, luoda leppoisan tunnelman.
Työn iloa!

taikis kirjoitti...

Itse kuskaan aika paljon jakkaraporukkaa, tullut tosi mukavia kanta-asiakkaita osasta. Osalle ei tosiaan osaa oikein mitään sanoa, mutta juttelen ilmoista yms. harmittomista asioista. Vaikkei asiakas mitään puhuisikaan, on se hymy kyydin päättyessä asiakkaalta enemmän kuin isokin tippi. Siinä todella tuntee olleensa Ihminen toiselle ihmiselle...

Anonyymi kirjoitti...

Mahtava lukea kuinka hienosti suhtaudut asiakkaisiin. Aivan tuli hymy huulille!!!
Jatka samaanmalliin ja Rovaniemi nauttii!